Tappaja-influensasta ja siihen määrätyistä lääkkeistä selvittyäni,
lähdimme ystäväni kanssa varovaiselle kävelylle lähipusikkoon.
Eihän minulla voimia vieläkään ollut, mutta uumoilin raittiin ilman,
metsän rauhan sekä rakkaan seuran tekevän ihmeitä ololleni.
Sitä paitsi viikon erakkoilun jälkeen olin valmis muodostamaan
sosiaalisen kontaktin vaikka sammaleen kanssa.
Betonikuutiossani lojumisen jälkeen kaikki oli mitä mielenkiintoisinta.
Tuoksuuko ilma aina näin hyvältä?
Kutittaako tuulenvire aina näin hellästi poskikarvojani?
Onko sammal aina ollut näin pehmeää jalkojeni alla?
Pitkälle kun ei uskaltanut heti lähteä revittelemään,
niin tuli tutkittua tarkemmin se vähä mitä jaksoi.
Molempien suureksi yllätykseksi talojen ja teollisuuden väliin jäävä
puolen hehtaarin metsä osoittautui oikeaksi kanin koloksi!
Kuinka emme ole ennen nähneet täällä käydessämme?
Retken kohokohta oli romahtaneen puumajan jäänteet.
Sekä jäniksen raato, mutta siitä ei ole tällä kertaa kuvaa,
kun kaikki kädet tarvittiin kaverin koiran irrottamiseen raadosta.
A pile of garbage again... no wait!
Can you see? It's collapsed treehouse!
I know it's all basically just garbage, but still...
in it's own way, it's so beautiful when nature takes over.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti